Olen aina pitänyt itseäni kauneuden rakastajana.
Ostan tavaroita, koska ne ovat kauniita, haalin ympärilleni silmää miellyttäviä asioita ja haluan tuottaa niitä itse. "Kauneuden hakuisuus on minussa ollut aina ahne piirre", olen ajatellut.

Perustelin väittämäni sillä että olen taiteellinen ihminen, tietenkin kauneus kiehtoo minua, miksi muuten toteuttaisin itseäni.
Taiteelliselta kannalta:
Ystäväni esitteli minulle taiteilijan jonka motto oli että rumuus on uusi kauneus.
Aloin miettiä miksi toteutankaan itseäni - saadakseni aikaan jotakin kaunista - mutta kuka tahansahan osaa tehdä jotain kaunista, kauneutta on joka puolella! Miksi ahnehtia jotain mitä on jo yllinkyllin.
Jospa siis kuka tahansa osaa saada aikaan kauniita asioita, silloinhan rumuuden luominen olisi ainutlaatuista. Rumuus ON uusi kauneus.
Käytännölliseltä kannalta:
Tapailin erästä ihmistä ja hän halveksi tapaani hinkua kaiken kauniin perään; ei siksi etteikö hän olisi arvostanut kauneutta, ei, mutta koska kaikki 'kaunis' mitä hamusin oli näyteikkunasta bongattua.
Useimmissa tapauksissa hamusin jotain massatuotettua esinettä jonka sai rahalla.
Tässä tapauksessa en useinkaan kiinnittänyt huomiota valmistustapaan vaan selitin toimintaani asian/esineen ulkonäöllä.
Minun oli pakko alkaa kysymään itseltäni, onko
sana yhä
kauneus vai pinnallisuus?
Onko pinnallista katsoa asioiden pintaa, miettimättä mitä se on saanut aikaan? Yritänkö tulla hyväksytyksi päällystämällä itseäni ja ympäristöäni kauniilla tavaroilla? Onko ulkonäkö yhtä kuin itsetunnon kohottaja ihmiselle joka ei sukalla olla paljas ulkomaailmalle?
Olenko minä pelokas?
Pitkä-aikainen selitykseni tehtiin yhtäkkiä tyhjäksi.
Yhtäkkiä joudun kysymään itseltäni miksi toimin, niin kuin toimin.
Sama henkilö vei minut pois kaupungin vilskeestä, pyöräretki saareen, hetken hengähdystauko melusta.
Katsellessani hänen laiturilla valssaustaan, istuessani hänen kanssaan iltanuotiolla, kuvatessaan hänen avantouintiaan kännykän kameralla ja seuratessani hänen kanssaan kevään ensimmäisiä perhosia, päätin hiljaa mielessäni että kyseenalaistaisin jatkossa enemmän.
Matka oli ikimuistoinen siltä osin, että hetkeksi unohdin kaiken sen 'pinnallisuuden'. En välittänyt vaikka vaatteeni eivät nyt ehkä sattuneetkaan sopimaan yhteen, voitin pelkoni ja maistoin jopa armeijasta tuotua maksatahnaa, vaikka se olikin epäilyttävässä peltipurkissa eikä noudattanut käsitystäni levitteen hyvin muotoillusta rasiasta.
Kevät ei ollut vielä paljastanut kaunista poskeaan minusta siinä reissussa oli silti jotain mistä olisin halunnut käyttää sanaa kaunis.
Ja heureka.
Vaikka esine saattaa olla kaunis, sen tuottaminen ei ole välttämättä ollut kovin kaunis prosessi.
Miten olinkaan saattanut unohtaa että elämässä kauneimmat asiat ovat jossain aivan muualla kuin yksinäisissä katukierroksissa ja ikkunaostoksissa. Ne saattavat löytyä jostain paljon halvemmista ja läheisemmistäkin asioista.
Olenpa ollut sokea.