Minä & kirjasto

Meidän suhteemme on aina ollut sulava.
Tietenkin alussa oli epäröintiä ja kömpelyyttä, jokainen tapaaminen oli pieni seikkailu.

Hyllyjen välistä ystäväni ohjasivat minut useaan otteeseen ”heppakirjojen” ääreen. Se tuntui aluksi oudolta ja kömpelöltä verrattuna tuttuihin lastenkirjoihin joita en löytänyt näistä korkeista hyllyistä jotka langettivat pitkät varjot. Hiljaisuuskin oli kolkko.
Nielin kuitenkin nopeasti pelkoni, uskaltauduin avaamaan yhden pitkäveteisistä tyttökirjoista. Pian kädessä kuitenkin komeili jo Merja Jalon kirja.
Neiti Etsivistä en koskaan pitänyt, kuin olisi yritetty laittaa naista James Bondin osaan, paitsi että sen lisäksi että päähenkilö oli naiivi ja siveä, hän oli myös varmasti tavallisen tylsä.
Muistan erään harmaatukkaisen tytön joka rakasti niitä, voi olla että hän vaikutti kuvaani, en minä halunnut olla harmaa, pieni hiiri vaan rohkea sankaritar!

Muistan, kun kerran kävellessäni hyllyjen lomassa, ristiin rastiin löytääkseni jotain uutta ja hieman erillaista.
En ollut vieläkään oppinut, saati tottunut, hakemaan teoksia. Kuljin umpimähkään ja luin vain kyljissä olevia luokittelu kirjaimia.
Käteeni sattui kirja jonka kyljessä oli kirjaimet HÄR, se oli ensimmäinen kosketukseni tulevaisuuden lempikirjailijani kirjaan. Kun katson kantta siinä on tumma hahmo, joka ei näyttänyt lainkaan toivottavalta, ruma, märehtivä härkä.
Siellä, salaa hämyisten hyllyjen välissä raotin kuitenkin kirjaa. Vartin kuluttua heräsin jonkun ohikulkija askeleisiin, poskeni olivat punaiset ja siniset silmäni, jos tarkkaan katsoi ehkä vähemmän siniset kuin aikaisemmin.
Kiiruhdin juoksujalkaa pois kirjastosta. Kirja jäi hyllyyn enkä enää löytänyt sitä vaikka yritin.
(Vai yritinkö?)

Tästä alkoi seikkailuni.. romaanien maailmaan.
Ystäväni johdatti minut kirjaston perällä olleeseen fantasia nurkkaukseen, sinne me jäimme pariksi vuodeksi.
Hän luki Harry Potteria ja Don Rosaa, minä paria skifisarjaa. Ostimme makuunista isot, korkeintaan kolmen euron pussit ja söimme niitä salaa kirjaston tädeiltä.
Ystäväni nukahti illasta ja hänen tuuheiden hiustensa lomasta näin lukea aina pari riviä hänenkin kirjaansa.

Minun ja kirjaston tie on ollut risteämätön kuin vanhin ystävyys.
Kun astelin taas pari viikkoa sitten sisään tuttuun rakennukseen. Olin juuri maksanut velkani.
Kirjaston karhut ovat minulle aina olleet kuin kaverin syytöksiä tekemisistäni ja nyt tuntui kuin kaikki  syytökset ja vihat olisi pois pyyhitty. Aivan kuin olisin juuri saanut ison ja lämpimän halin tai kiitoksen. Merkki otsassani oli kadonnut.
     Se lisäksi että lainani ovat usein 2 viikkoa myöhässä on myös ystäväni onnittelukortti.
Minä olen se, joka on myöhässä. Minä olen se joka pyytää lainaa, pelaa tuurilla.
Enpä ole nauttinut yhteisestä ajasta aikoihin ja antanut huomiota.
Se jos mikä kuuluu ystävyyteen. Olen siis velkaa.
En ole viimeaikoina ollut kovinkaan hyvä ystävä.

Olisiko siis korkea aika hoitaa suhteita kuntoon, niin kuin olen hoitanut välini jo yhden vanhan ystävän kanssa.
Ottaa kirja kauniiseen käteen.
Kun ei olla enää outoja, ei kömpelöitä vaan sulavia.
Ei tarvitse enää hortoilla, tietämättä mitä etsiä.
Aika pysähtyä nauttimaan suhteen antimista ja löytää aina lisää,
uusia makeita juonenkäänteitä.
Mennä rohkeasti sille seuraavalle (aikuisten)hyllylle.

...