Mietin hänen merkityksensä kasvua minulle kesän aikana.
Hän on ollut parasta seuraa minulle.
Hänen kanssaan on voinut puhua kaikkia aitoja ja koskettavia asioita.
En koe että kukaan olisi ollut minulle tänä kesänä yhtä ystävällinen.
Ja hän on aito, itse olen sitä liian harvoin, nauran liian usein vaikkei minulla olekkaan hauskaa.
En tiedä miksi, kai se on ylenpalttista miellyttämisen halua.
Minulla on kaikki hyvin näennäisesti; on tulossa muutto upeaan uuteen asuntoon, ystäviä muuttamassa paikkakunnalle, itsenäistyn ja parhaassa tapauksessa siirryn sohvaperunasta vielä urheilun puolelle.
Toisaalta; minulla on rakoileva ihmissuhde, pelkään montaa asiaa tulevaisuudesta, en tiedä suhdetilannettani ja olen pysähtynyt, omasta mielestäni. Tunnen oloni turvattomaksi.
Isäni on saanut tuntemaan oloni taas turvalliseksi ja innostuneemmaksi.
Voin olla häneen yhteyksissä millon vain, vaikka samalla kun katson häntä pelkään että hän vielä kaatuu työnsä alle. Isä on kuitenkin kestävä, vuodet ovat tehneet hänestä sisukkaan.
Vaikka hänen otsansa onkin rypyssä ja kasvot jähmettyneet, hän silti jaksaa kuunnella tarinani. Olen hänelle hyvin kiitollinen.
Toivon, että voisimme joka päivä olla yhteyksissä ja tukea toisiamme, niinkuin hän on tukenut minua.
Kello on viisi ja minä nousen vihdoin sängystä, tästä isä ei olisi ylpeä. Ups.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti